blogi

Kirje itselleni loppukesällä 2016

Matka tähän päivään on varmasti minulle kirjoitettu valmiiksi….

Muistoja, tunteita, iloa, surua, jälkiä ja arpia. Ja paljon muutakin. Itsensä kehittämistä, löytämistä, itsensä kanssa matkaamista. Pettymistä, eteen – ja taaksepäin menemistä. Onnistumista, oppimista, riemukkaita tunteita oivalluksista. Sairastumista, parantumista, sairastumista ja taas parantumista.

Useamman kerran olen saanut jalat alleni, tiedän henkisen vahvuuden olleen vahva. Tällä hetkellä olen useinkin ollut sen äärellä, etten minä jaksa. Henkisesti. Enkä fyysisesti. Nousta ylös. Olla miettimättä niitä, mitkä ovat minut tähän tilaan ajaneet. …..

On asioita mihin olisin voinut vaikuttaa aikaisemmin olemalla vahvempi ja viisaampi. Olemalla vähemmän välittävä. En osannut, en pystynyt. En tunnistanut omia rajoja enkä omaa vastuuta. On asioita mihin minut laitettiin kysymättä, jaksanko nousta tai selvitä. Olen kuitenkin jaksanut ymmärtää, yrittää ymmärtää vielä paremmin. Ajoittain herättelevät oireet ja tunteet eivät saaneet minua havahtumaan, ottamaan järeämpää asetta kehiin. Sisälläni oli kuitenkin koko ajan pieni liekki, mikä olisi halunnut roihahtaa tuleen. Edessä häämötti oma tuhoutuminen.

Taistelin jatkuvasti itseäni vastaan. Tällä kertaa herkkyys oli minun voimavaras, ei voimavara. Olin tilassa, mistä en päästänyt itseäni pois. En osaa, häpeän. Liekki kasvoi kasvamistaan, keräsi sytytystarvikkeita ympärilleen kasvattaen roihun voimaa. Tappaen minusta sammuttavia ominaisuuksia. Enempi ja enempi. Matkasin siis kohti tuhoutumistani. Tajusin, mutten riittävästi. Pikkuhiljaa sisälläni ei roihunnut enää pieni liekki, ei edes keskikoinen. Suuri, täynnä mustaa tulta. Tämä minä kutsun suruksi.

Tuhoutuminen. Sisäisen kauneuden ja herkkyyden. Ulkokuori peitti paljon ja toimi suurena laastarina. Mutta ei sekään loputtomasti säily, haalistuu sekin. Odotin jotain suurta merkkiä siitä, mitä nyt pitää tehdä. Vaihtaa uusi laastari? Vai peittää vanha jotenkin? Olla ilman laastaria, kaikki haavat auki ja vuotavana? Tein varmasti kaikkea mahdollista tai en ehkä tehnytkään….

Ehkä raunioituminen? Sitä toivon tässä olevan kyseessä. Koska siinä on toivoa. Siinä on uuden alun mahdollisuus. Raunioituminen on lahja. Se on tie muutokseen. Näin olen kuullut, pidän ajatuksesta tuosta. Tähänkin tarvitaan rakennuspalikat. Ja uurastaja. Valo ja aurinko. Minusta tuntuu, että sisältäni puuttuu nuo kaikki. Tai ehkä minusta puuttuukin nyt usko. Ja rakkaus. Anteeksianto. Ehkä minä en vain näe niitä? Ehkä olisi parempi matkata vähän kauemmaksi ja nähdä ne? Entä jos niitä ei olekaan siinä, kun tulen takaisin?

Kirjoitan tätä tekstiä ja luen sitä samalla selittäen itselleni, Kati nyt on aika. Opetella irtipäästämään. Et ehkä ole valmis siihen yksin, tarvitse apua. Ei saa olla liian ylpeä, apua pitää opetella pyytämään. Rauhassa, löydät avun ja vastauksia. Jospa otat tällä kertaa aikaa itsellesi, kerrankin! Nostat katseen kohti valoa, tiedät mistä sitä löytyy. Uskalla luottaa sisimpään, uskalla luottaa inhimillisyyteen. Ennen kaikkea uskalla luottaa rakastaa. Ja rakkauteen ja sen voimaan.

Anna anteeksi, ihan niin kuin annoit sille pikku Katille aikanaan. Hänelle kuka ei voinut kaikille tapahtuneille mitään. Ihan niin kuin annoit sille nuorelle Katille, kuka yritti liian varhain olla yksin aikuinen. Väliäkö sillä, oletko nyt isompi vai vanhempi. Voit silti antaa itsellesi anteeksi. Katsoa tärkeimmät mukana vietäväksi, kaiken muun voit taputella kansien väliin ja sulkea ne. Mennä eteenpäin. Älä yritä liikaa, anna joidenkin tunteiden olla. Kosketa niitä, päästä niitä lentämään hiljalleen luotasi pois. Mutta hosuen et löydä nyt mitään ratkaisua. On vain käytävä jossain pidemmällä, totuudessa mitä pakoon et enää voi juosta. Anna anteeksi, rakasta, luota, voita pelkosi ja erityisesti voita häpeäsi <3

Rakkaudella, Minä

Kiitos kun luit kirjeeni. Matkasin pitkään minusta minuun, kasvoin minuiksi itseni kanssa ja ystävystyin oman häpeäni kanssa. Kiitän menneisyyden opeistani ja oivalluksistani, ilman tätä kaikkea en olisi nyt tässä, kirjoittamassa tätä ensimmäistä blogitekstiäni omille nettisivuille. Valmentajana, yrittäjänä omassa yrityksessäni. Olla jonkun toisen matkassa mukana, hänen omassa minusta minuun kasvutarinassa.

Lähde matkalla kanssani. Ehkä saat täältä jotain itsellesikin, sinun omaan matkaasi. Ehdottomasti mennään eteenpäin, positiivisessa hengessä!

”Toinen elämä, pois annan vanhan avaimen. Toinen elämä ja oven uuden aukaisen”. Olli Lindholm, Toinen elämä – albumista Mitä jos mä rakastan

Ihanaa Naistenpäivää kaikki naiset <3 ollaan yhdessä rohkeita ja ihania naisia, toisia kannustaen ja kehuen!
P.S kurkkaa myös nettisivujen sisältö, kiitos!

Author


Avatar