Your address will show here +12 34 56 78
blogi
” Ei ole olemassa mitään yhtä harvinaista, rohkeaa ja kaunista kuin nainen, joka on anteeksipyytelemättömästi oma itsensä ja sinut kaikkien täydellisten epätäydellisyyksien kanssa. Älä koskaan tukehduta liekkiäsi”. – Naiseudenvoima.

Nainen, naiseus, oma kehonkuva ja rakkaus kaikkea tätä kohtaan on matkannut ihan omaa polkua minun kasvutarinassani. Vasta nyt, yli nelikymppisenä olen löytänyt armollisuuden ja osaan katsoa itseäni, omaa naiseutta kauniimmin. Vähemmän vertailematta, ihan täysin en siitä ole eroon vielä päässyt. Mutta tiedän, miten hiljennän sen äänen sisälläni silloin, kun sorrun tähän. Kehoni sanoi minulle kiitos ei enää, sairastui, ja vasta sitten alkoi minun todellinen tutustuminen kehooni. Armollisempi katse, ystävälliset sanat ja hymy peilin edessä. Kiitollisuus hyvästä päivästä oman kehoni kanssa. Ja vaikka vaaka näyttää enemmän kuin vuosiin, se ei ole enää minun kaveri päivittäin eikä edes viikottain. Helppoa tämä ei aina ole ollut, vaan heikot hetket ovat tuoneet peiliin rumat sanat, itseinhon ja surua.

Kehonkuvan muodostuminen lähtee siitä, miten meitä hoitaneet aikuiset ovat katsoneet meitä vauvana. Kuinka vauvalle on puhuttu, miten kehoa on liikuteltu ja kehuttu. Kannustettu liikkumaan ja itse leikki-ikäistä hahmottamaan oma kehonsa. Jokainen vanhempi antaa mallia omille lapsilleen sillä, miten hän puhuu itse omasta kehostaan. Kuinka sinne peiliin katsotaan ja miten siihen peilikuvaan reagoidaan. Valitettavasti naisilla on tässä paljon enempi oppimista kuin miehillä. Jatkuva itsekriittinen puhe alkaa hiljalleen tarttua mallioppimisen kanssa lapsiin ja teini-ikäisiin. Myös kumppanin puhe puolison kehosta ääneen on merkittävässä roolissa. Arvosteleva puhe ei ole hyvä esimerkki, ei kenellekään. Eikä pelkästään lasten takia kannata miettiä miten puhuu oman puolison kehosta. Sillä on ihan parisuhteen kannalta hyvin merkittävä rooli myös. On siis merkitystä näetkö kumppanisi riittävänä, muistat kehua häntä ääneen ja unohdat vertailut muihin. Näin autat puolison kehonkuvan vahvistamisessa. Jokainen meistä voi kuvitella, ehkä jopa tietää, mitä toisenlainen palaute voi saada aikaan…….
” The thing is really hard, and really amazing, is giving up on being perfect and beginning the work of becoming yourself “. – Anna Quindlen

Olin pienenä pyöreä, tukeva. Pitkälle teini-ikään. Olen kuullut lukemattomia kertoja erilaisia kutsumanimiä itsestäni. Yläkouluiässä kärsin hormonihoidoista ja jouduin syömään erilaisia hoitoja saaden juuri siinä pahassa iässä reilusti kiloja lisää. Muistan kuinka kaiholla katselin nuorten sarjoja ja rukoilin, että jonain päivänä voisin näyttää noin kauniilta ja hoikalta. Tottakai minäkin yritin kaikin keinoin kiloja pois, tuskaisena omaan peilikuvaan. Lukio iässä löysin sitten Painonvartijat ( se oli THE juttu silloin 90- luvun alussa) ja aloin saada painoa pudotettua. Voi taivas miten mahtavalta se tuntui! Itsetunto alkoi parantua hiljalleen ja aloin toivoa, että minutkin nähtäisiin kauniina. Niinkuin parhaat ystäväni. Suuri muutos tapahtuikin sitten lukion jälkeen, kun lähdin Au pairiksi Ruotsiin. Takaisin tulikin erinäköinen nuori nainen. Silti tyytymättömyys jatkoi vain sisälläni itsetunnon kalvamista.

Sain esikoiseni ollessani 22-vuotias. Ja siitä lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän liian laiha kuin liian pyöreä. Sairastuin siis aikuisiällä syömishäiriöön. Toistakymmentä vuotta kestänyt todella kontrolloitu ruokailu toi tullessaan erilaisia ongelmia omaan kehoon. Kehoni eli todella kauan säästöliekillä, rasvaprosentti oli huolestuttavan alhaalla. Kielsin itseltäni uskomattoman tiukasti kaiken makean ja jos satuin syömään herkkuja tunsin, kuinka kalorit suorastaan lokeroituivat kehooni ja näin ne selvästi peiliin katsoessani. Ja seuraavana päivänä en sitten mitään juuri syönyt. Kielsin myös hiilarit, rasvat ( myös hyvät) ja jopa proteiinit olivat vähissä. Niin, mitä oikein sitten söin? Tuo onkin kysymys mitä olen todella miettinyt. Ja miten ihmeessä kuitenkin niin monta vuotta jaksoin vaikka mitä, urheiluakin.  Välillä oli aikoja, että söin paremmin. Mutta jatkuva vaa’lla käyminen piti huolen ettei paino päässyt nousemaan eikä mieli antanut rauhaa.  Elin siis hyvin sairaan kehonkuvani kanssa.

Ihmiset näkevät usein vain pinnan toisesta ihmisestä. Koska olin monen silmään hoikka, liiankin, olin aika yksin tämän asian kanssa. Ihmisten oli vaikea uskoa, vaikka siitä  puhuikin, että tiedän mitä on painonpudotus ja se kun oma peilikuva ei vain näytä hyvältä. Tiesin ja tiedän, miten sairas mieli on tässä prosessissa. Kuinka tietoinen mieli ruokkii alitajuntaa aivan väärillä ajatuksilla. Tiesin myös sen vaaran, millaisen malliesimerkin annan omille tyttärilleni ja kuinka herkästi valistin heitä sokerista yms. Onneksi minulla oli vastassa viisaat tyttäret.
Lasteni ulkonäköä olen pyrkinyt kehumaan, jutella miten tärkeää on syödä ja liikkua että kannustamaan oman kehon rakastamiseen. He tietävät myös minun tarinan, olen puhunut toivoen ettei heille syntyisi samaa ongelmaa kuin minulla on ollut. Toivon avoimuuteni auttaneen myös ymmärtämään tämän sairauden isot haittapuolet ja terveysriskit. Toivon heidän oppineen tässä matkalla hyväksymään oman kehonsa ja armollisesti katsomaan muutoksia, mitä elämän aikana siihen tulee. Ja tämä, että olen sinut tänä päivänä, toivon näyttäväni sillä nyt vihdoinkin kaunista esimerkkiä.

Itselleni muodostui todella tärkeäksi mennä kohti totuuteen, miksi olin kärsinyt näin kauan tätä sairasta syömisen kontrolloimista. Syiden oivaltamisen avulla lähdin kohti kehoni hyväksyntää , ja koska kehoni myös sairastui, opin kunnioittamaan sitä ja pitämään paljon parempaa huolta. Rakastaen ja ylpeästi. Kuitenkin kaikkein ratkaisevin muutos omassa tarinassa on ollut ymmärtää miten minun tietoinen mieleni toimii tässä, ruokkii alitajuntaani ja oikeasti kuinka sairas oma mieli voi olla. Hyväksyminen siitä, että tarvitsen toistuvasti treeniä tietoisen mieleni kanssa, olenhan ajatellut itsestäni tietyllä tavalla. Aivot, alitajunta, ajatus ja tunne että toiminta ovat tässä matkassa matkanneet negatiivisuuden voimalla. Jos vuosia hoen ja ajattelen olevani ruma, riittämätön tai lihava, siltä minusta tuntuukin. Tätä kirjoittaessani haluan oikeasti korostaa, että se on osa tätä sairautta. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin ulkopuoliselta, niin näin se menee. Siksi totuus siitä, että sinne mieleen on mentävä, oltava tietoisempi kuin se tietoinen mieli! Eli kannattaa olla tarkkana miten itsestään ajattelee <3

Toivon ettei kenenkään olisi tarvetta kuulla vertailu omasta kehostaan. Toivon ettei ketään syrjittäisi oman kehonsa takia. Toivon inhimillisyyttä ja sensitiivisyyttä todella paljon. Kukaan toinen ei voi tietää toisen tarinaa ja mitä siellä taustalla on. Toivon jokaisen miettivän, miten voisi olla osana vahvistamassa kehonkuvaa sellaisen ihmisen edessä, kuka kamppailee itsekritiikin ja jopa itseinhon kanssa.
            ” Leave a little sparkle wherever YOU go “. 



En tiedä, onko kukaan nainen joka päivä joka hetki täysin tyytyväinen itseensä. Toivon meidän kaikkien muistavan haavoittuvaisuuden ja kuinka paljon kiinnostavampaa on epätäydellisyys kuin täydellisyys. Itselläni tässä matkassa on auttanut oma rohkeus mennä valokuvaajan eteen ikuistamaan kehoni erilaisin kuvin. Ensimmäisen kerran oli 7 vuotta sitten ja nyt uudestaan pari vuotta sitten. Muista kuinka purskahdin itkuun ensimmäisten koevedosten edessä, kunnes aloin katsoa täysin eri silmin ja eri kulmista. Molemmilla kerroilla minulla on ollut aivan huikeat valokuvaajat, kiitos Annamaria Palsi-Ikonen ja Suvi Roiko. Olen kiitollinen heille, kuinka he kannustivat ja käsittelivät kauniisti kuviani. Valokuvaaminen syttyi ihan uudeksi ilmiöksi itselleni myös. 

Toivon tämän tarinan kautta sinun, kuka olet samaa polkua kulkemassa kuin minä kuljin, niin hurjasti armollisuutta itsellesi. Mene rohkeasti peiliin, katso kauniisti kuvaasi ja sano peilikuvalle, olen kaunis ja riittävä näin. Pidä omasta peilikuvastasi. Ja vaikka sinulla olisi mitä heikkoja hetkiä matkalla, jokaisessa hetkessä olet kaunein versio juuri sinusta sillä hetkellä ja kehosi ansaitsee sinun hyväksynnän ja kunnioittamisen. Rakasta omaa kehonkuvaasi. Jos olet asettanut itsellesi tavoitteita, usko saavuttavan ne. Uskalla myös pyytää tukea, apua ja kannustamista. Kieltäessäsi herkkuja itseltäsi, saatat aiheuttaa itsellesi vastareaktion. Aktivoit mahdollisesti vielä pahemman ryöpyn herkkujen pariin. Terveelliseen kehonkuvaan liittyy myös herkkujen sallimisen ajattelu nauttien Ja varsinkin jos ympärilläsi nauttimassa on ystäviä, on se myös sosiaalisesti että emotionaalisesti toivottavaa sallia itselleen.

Jos olet kiinnostunut lukemaan lisää aikuisiän syömishäiriöistä, tässä on linkki opinnäytetyöhön, missä on kirjoitettu näkökulmasta kokemuksia perheen osallisuudesta syömishäiriöön sairastuneen psykiatrisessa hoidossa. Tämä antaa paljon pohdittavaa siitä, kuinka vakavasti asiasta on kyse, vaikka sairastunut on aikuinen ihminen.  Itselleni tämän lukeminen sai miettimään, miten kuitenkin sain ongelmani pidettyä sellaisella tasolla, että pärjäsin sen kanssa. Vaikka varmasti ammatti-ihmisen apu ei olisi ollut yhtään turhaa. Tämän opinnäytetyön ovat kirjoittaneet: Konttinen, Anna/Montti, Marika

https://www.theseus.fi/handle/10024/159455



 

Ja vielä yksi asia; nostetaan toinen toisiamme <3
“Leuka pystyyn, ettei tiara tipu”. – Tarja Anttonen / #nostanainenpäivässä – kirja


0

blogi
Olen usein omassa kasvutarinassani miettinyt, miten vaikeata on ollut kuunnella tuota sisäistä ääntäni. Sitä niin viisasta ja älykästä. 

                                                

                      “Kunnioita hiljaisuutta kuuntelemalla ja opit aina jotain itsestäsi”

Se ääni on kertonut minulle usein, toistuvastikin, milloin joku tilanne ei ole minulle hyväksi tai milloin joku ihmissuhde ei tee minulle hyvää. Milloin olen päättämässä jotain itseäni kohtaan väärää tai harmillista päätöstä tai ratkaisua. Ja paljon muuta viisasta puhetta. Uskomattoman kauan minulta meni oppia ymmärtämään, miten tärkeää sitä on kuunnella. Minun kohdallani se ääni otti avukseen myös oman kehoni. Kun ei hiljaisuudessa henkisesti ihminen kyennyt kuuntelemaan, ymmärtämään ja näkemään mikä olisi itselleen parasta, niin otetaan sitten järeämpi ase kehiin. Isketään fyysisyydellä, annetaan kehon ilmoittaa kiitos nyt riittää.



” Vahvin meistä on se, jolla on voimaa aloittaa kaikki alusta “.


Nyt kun katson aikaa taaksepäin, tiedän miltä tuo polku on näyttänyt ja miten sitä olen kulkenut, alkaa ihan väsyttämään. Se on ollut raskas matka. On se toki ollut sen arvoinen. Nyt tiedän sisäisen ääneni, teemme yhteistyötä. Olen myös tietoinen siitä, että tarvittaessa taistelen sisäisen ääneni puolesta. Ihmissuhteissa monesti ihminen on tilanteessa missä on puntaroitava, ketä kuuntelee. Kenen toiveita, käskyjä, vaatimuksia tai pyyntöjä. Ja miten ne vaikuttavat omiin arvoihin. Niihin, mitkä määrittävät sen sisäisen voiman ja minän.

Joskus totuuden kohtaaminen sattuu. Joku toinen ihminen lähelläsi ei vain tuo hyvää oloa, energiaa tai voimaa. Päinvastoin. Silloin jos koska, oman sisäisen äänen kuuntelun tärkeys korostuu. Silloin jos koska olisi osattava olla rohkea, osata asettaa omat rajat, pysyä niissä että omassa arvomaailmassa ja voimassaan. Välttämättä omat kyvyt eivät siihen sillä hetkellä riitä. Oma taso missä on, ei riitä auttamaan. Surullista on se, kuinka usein sitä jopa tiputtaa itseään vielä alemmalle tasolle kuunnellen väärää ääntä ja aiheuttaa itselleen enemmän surua kuin iloa. Ja tämä kaava voi pahimmillaan tapahtua toistuvia kertoja vuodesta toiseen. Oma sisäinen ääni samaistuu toiseen ääneen, muuttaa koko tapaa olla ja elää. Tuhoaa ydintä, varjo- Minä kasvaa ja valo-Minä pienenee alistuen tilanteelle…..



Omasta kokemuksesta tiedän tämän kaiken olevan täysin mahdollista. Tiedän myös mahdollisuudesta löytää uusi alku ja vahvuus kuunnella omaa sisäistä ääntä. Oma rohkeus on voimala, oma empatia pitää osata kohdistaa oikeaan ääneen ja luottaa siihen. Ja on osattava myös irtipäästää. Myös ihmissuhteesta, kenen ääni on väärä. Itselle haitaksi, omalle sisäiselle äänelle. Tehtävä tilaa loppujen lopuksi myös anteeksi annolle, jotta voi itse jatkaa täydellä sydämellä omaa polkuaan vapaudesta nauttien.

    “Anteeksianto ja unohtaminen ovat ensimmäiset askeleet tiellä todelliseen vapauteen”.




Tämä on kuitenkin osa minun tarinaa. Osa minun kipua ja tuskaa. 


” Your story is what you have, what you will always have. Even when it’s not pretty or perfect. Even when it’s more real than you want it to be”.  – Becoming/ Michelle Obama
0

blogi

              Itsensä tunteminen ja ymmärtäminen on hyvin tärkeää, mutta eläen sydän auki elämään vaaditaan vielä suurempi asia; itsensä rakastaminen. Tieto tästä on jo alku ja oppii kyllä rakastamaan, jos kykenee olemaan lempeä itselleen omalla matkallaan minusta minuun. Tärkeää on myös mainita tässä kohtaan jokaisen oma herkkyys, haavoittuvaisuus ja niiden hyväksyminen. Minulle kaikessa tässä on ollut ENSIN uskoa pystyväni oppimaan itseäni rakastamista, sitten nähdä ja kuulla sitä rakkautta itseäni kohtaan, että sen tuoma muutos. Miten opin puhumaan eri lailla, eri sävyin. Miten uskalsin katsoa peiliin armollisemmin, miten uskalsin sallia näkemäni kauneuden. Sisäisen että ulkoisen. Itseni rakastamiseen on kuulunut myös oma rohkeus elää itselleni, itseäni varten. Rakastaa sydän auki oloa, olla utelias tästä matkasta. Myös ymmärrys siitä, ettei tämä ole vain valinta, tämä on prosessi. Mitä todennäköisemmin, elämäni mittainen sellainen.

              Monasti olen hieman turhautuneena todennut itselleni, olisinpa tiennyt sen, mitä nyt tiedän niinä epätoivoin menneisyyden hetkinä, kun tuntui etten saa happea. Voin siis vain kuvitella palaavani ajassa taaksepäin sanoen itselleni : Rakas Minä, tulee olemaan rankkaa ottaa oma tarina omaksesi, rohkeasti kertoa siitä ja tehdä itsesi näkyväksi itsellesi että muille. Mutta ei ollenkaan niin rankkaa kuin se karkuun juokseminen ja varjo- Minäsi kanssa eläminen. Hyväksymällä oma haavoittuvaisuutesi ja herkkyytesi olet enempi eläväinen kuin se, että luopuisit rakkaudesta, elämänilosta ja joukkoon kuulumisesta. Olit rohkea lähtiessäsi etsimään omaa pimeyttäsi, ( ja kas… löysit oman valosi valtavan voiman). Tulet huomaamaan, että yhteys omaan itseesi on sinun elämän tasapainon suurimpia lähteitä. Joka kerta kun se katoaa, valtaa sinua levottomuus ja jopa hieman apaattinen olemus. Pidä siitä kiinni, vaali ja kunnioita omaa yhteyttä omaan minääsi. 
P.S tähän et tarvitse valtavan suuria ihmeitä ja muutoksia, ihan jokapäiväisillä arkisilla teoilla harjoitat tätä yhteyttä, mutta myös omaa rohkeutta ja myötätuntoa. Lisäksi haluan kertoa vielä, sinulla on annettuna yksi upea työkalu harjoitteluihisi; HAAVOITTUVAISUUTESI. 



                   HARJOITTELE

      Kertomalla omaa tarinaani osoitan yhden esimerkin muutoksesta ihan tosielämässä. Minun kasvutarinan. Miten kohtasin esteet, jotka estivät minua elämästä sydän auki itselleni ja toisille. Miten löysin yhteyden itseeni, millä pystyin ylläpitämään löytämääni omanarvontuntoa. Kaiken ensimmäiseksi minun oli kohdattava se kaikkein suurin esteeni; häpeäni. Ja harjoitella häpeänsietokykyäni. Tavoitteeni on rohkaista muita saman asian kanssa eläviä, tuskaisestikin ajoittain. Nostamaan häpeä esiin puhumalla siitä. Tai mikä se este sitten onkaan. Eikä aina ole kyse yhdestä esteestä, itselläni pelko seurasi hyvin topakasti kiinni häpeässä. 

       Tiesitkö, että häpeä inhoaa esille tuloa? Sitä, että kerrot omaa tarinaasi – jaat sitä muille. Tiesitkö, että häpeä rakastaa piilossa olemista? Valitettavan usein näin me toimimme, suorastaan hautaamme tarinamme ja piilotamme vielä pimeämpään tuon meitä niin hallitsevan vihollisen. Olen siis ihan puhtaasti harjoitellut ääneen puhumista siitä, että miten häpeäni oli oikeasti olkapäälläni istuva möhkäle kuka sätti, syytteli, vähätteli ja nauroi halveksien että vertaili minua muihin. Olen harjoitellut myös tälle möhkäleelle puhumista käyttäen omaa mielikuvistani apuna tehden “todellisen”. Harjoittelin siis dialogeja yhdessä häpeäni kanssa. Aika pähkähullua eikös? No ainakin se sai välillä hymyn huulille ja iloa tilanteisiin, missä aikaisemmin olin häpeän edessä tuskaisen pieni ihminen……


” Courage, You get it by courageous acts. It’s like learn to swim by swimming. You learn courage by couraging”. – Mary Daly


Rohkeutta on ollut helpompi harjoittaa. On tilanteita, missä se on suorastaan kuplinut ulos. Olen nauttinut olla ihmisten äärellä, puhua omin sanoin ja olla aito minä. Ristiriita ja suurin “pudotus” tuli aina tilanteiden jälkeen, kun häpeä möhkäle istahti olkapäälleni……. Joten omassa matkassa suurin harjoittelu on ollut todellakin tässä. Rohkeutta olen harjoittanut myös löytämällä omat rajat, tekemällä ne itselleni ja muillekin näkyväksi. Se onkin ollut rohkeuden polulla haastavaa. Pysyä omissa rajoissa ilman uhoa tai pelkoa. Tai häpeää. Mutta joka kerta kun olen päättänyt valita rohkeuden, teen en pelkästään itsestäni vahvempaa vaan hieman ympärillä olevista ja myös maailmasta. Ja jos jokainen meistä edes joskus ajattelee näin ja valitsee rohkeuden, vahvistamme näin yhdessä vahvuutta ympärillemme.
  
Myötätunto, tämä on ollut se kaveri ketä häpeä ei ole huolinut joukkonsa. Sitä minun on pitänyt myös opiskella lukemalla, kuuntelemalla ja katsomalla myötätuntoisia ihmisiä. Minun on pitänyt mennä syvemmälle omaan kipuuni. Miksi ja mistä se kumpuaa? Ja miksi sitä olen suojellut kaikki nämä vuodet etsimällä syyllistä ympäriltäni? Tai tuomitsemalla? Tai yrittämällä välittömästi korjata asian? Kuitenkaan kykenemättä tähän. Minun oli siis matkattava pimeyteen myötätuntoisesti, omaan että muiden. Anteeksi antaen. Täältä oivalsin yhden itselleni hyvin tärkeän asian; myötätunnon esteenä on ollut omien rajojen asettaminen ja ihmisten vastuuseen asettamisen pelko ja häpeä. Tämä on auttanut myös siinä ettei tarvitse vihaa, vaan myötätuntoisesti pystyn valitsemaan rohkeuden ja pysymään omien rajojen rajoissa.

Sisäisesti olen saanut valtavasti voimaa tästä. Yhtälö olla ystävällinen ja luja ei enää tuntunutkaan niin kauhealta eikä saanut minua enää pienentämään itseäni häpeän edessä. Omien rajojen asettaminen ja ihmisten saattaminen vastuuseen on työlästä. Helpompi on syyttää toista. Itse olen vuosia tunnistanut omassa käytöksessä tunteen hyväksikäytetystä ja kaltoin kohdelluksi tulemisesta, tosiasiassa kyse on ollut kykenemättömyydestäni asettaa omat rajat ja saattamaan toinen vastuuseen teoistaan. Sieltä löysin kipeän kohtani, totuuden mitä en ollut halunnut ennen kohdata. Tuoda valoon, pidin sen mielummin varjossa…… itseltäni.


” When we practice generating compassion, we can expect to experience the fear of our pain”.
– Pema Chödrön


Ystäväni häpeä onkin sitten sellainen hahmo, että ansaitsee ihan oman blogikirjoituksen. Jonain toisena päivänä siitä lisää….. Minna Ganthin päivänä haluan vielä sanoa jokaiselle oman varjo – Minänsä kanssa elävälle, että tule rohkeasti esiin. Loista omaa valoasi, rakastu ja rakasta itseäsi myötätuntoisesti ja kauniisti. Haavoittuvaisuus on osa inhimillisyyttä ja herkkyys osa jokaisen omaa sisäistä voimaa. Opettele löytämään omat rajat ja uskalla tuoda ne näkyväksi. Muista myös harjoittaa omaa vastuuta. Jos et tiedä tai osaa, pyydä rohkeasti apua. Saat varmasti työkaluja itsellesi, kykenet saavuttamaan tavoitteesi ja elämään elämää missä voit hyvin ja tunnet elämänilon voiman.

Minne kuljetkin, kulje koko sydämestäsi,

Kati



0

blogi

” So, free me Oh,

free me From this pain I’ve been running from
I’m tired and I’m free falling
Free me Oh, free me From this shame I’ve been running from
I’m lost and I am calling you.

I don’t have a way back down
I’m stepping even further
Take my hand and turn me around
I’m listening to myself”.

– Free me / Sia

Olen koko elämäni yrittänyt sopeutua johonkin joukkoon tai joukkoihin. Miellyttämällä, anelemalla tai alistumalla. Suorittamalla, hyväksyntää hakemalla, pyrkimällä täydellisyyteen ja todistamalla yhtä sun toista. Omaa Minää olen etsinyt kauan, tiedostin myös pitkään sen olleen hukassa. Olen myös tiedostanut sisälläni, kuka oikeasti olen. En vain ole osannut arvostaa itse, kunnioittaa itse ja antaa minun olla minä.  Näen tässä omassa matkassani Minusta minuun monia erilaisia vaiheita. Olin varjo -minä vaiheissa ja valo- minä vaiheissa. Minulle on ollut tärkeää oppia ymmärtämään MIKSI? Sitä olen tutkinut, opiskellut ja elänyt. Sitä teen yhä, tahdon jatkaa ja oppia lisää. 

Täällä blogissani tulet varmasti lukemaan enemmän kuin kerran aiheesta Varjo- Minä ja Valo -Minä. Elin niin kauan tuon ensimmäisen kanssa, että hyvin usein uskoin siihen itsekin. Aitous on ollut minulle aina tärkeää ja tätä olenkin nyt joutunut usein pohtimaan, miten paljon oikeasti uskalsin olla aidosti minä. Tiedän myös sen, että usein ymmärsin millaisten ihmisten kanssa läsnä on enempi Varjo -Minä kuin oikeasti tuo Valo- Minä, se todellinen Minä. Tiedostan myös rooleja, joita minulla oli useita. Niitä, mitkä miellyttivät juuri tiettyä ihmistä tai ihmisiä. Niitä, joille alistuin. Miksi? Koska minun häpeä rakasti sitä tunnetta, että minusta pidettiin. Keinolla millä hyvänsä, mutta parempi sekin kuin olisin aiheuttanut ärsytystä toiselle ja syitä olla pitämättä minusta. No jokainen meistä kuka elää näin tai on elänyt tietää, ettei omanarvontunto voi olla kovin arvostettu tässä kuviossa…..

Omanarvontunto ei tarvitse listoja, milloin olen arvokas tai sitten kun …… Sille riittää, olen arvokas nyt. Koska rakastan itseäni ja hyväksyn itseni. Oma raunioituminen auttoi minua hylkäämään listan, opettelemaan sisäistämään lauseen siitä, että olen arvokas nyt. Ja minä riitän. Ensisijaisesti itselleni. Minun piti ensin opetella uskomaan olevani rakkauden arvoinen ja joukkoon kuulumisen arvoinen. Nyt olen läsnä vain siellä mihin kuulun eikä minun tarvitse enää sopeutua mihinkään. Olen siis opetellut pois siitä mitä minusta ajattelevat, ottanut oman tarinani omakseni ja mahdollistanut yhteyden omaan arvokkuuteeni. Ymmärsin kuinka paljon rohkeutta ja vahvuutta minussa on, niiden avulla uskallan olla aito Minä.  Tunnen vihdoin olevani tarpeeksi juuri tällaisena kuin olen, rakkauden arvoinen ja joukkoon kuulumisen. Matkallani olen myös oppinut päästämään irti. Tulen varmasti vielä kirjoittamaan lisää tästä, siitä miten oikeasti voi oppia olemaan märehtimättä tai murehtimatta. Ja irtipäästämään niistä, mitkä ei enää palvele tai mitä ei vain yksinkertaisesti tarvitse mukaan enää ottaa. 

      “Anna arpisten haavojen olla
      Ei niitä auki repiä saa
      On osa ihmisen elää ja kuolla
      Valoa kantaa ja rakastaa”.

       – Anna arpisten haavojen olla / Lauri Tähkä

EI synny todellista tekstiä jos mietin, mitä muut ajattelevat.  Kirjoittamalla omalla tavallani, totuuden nimissä ja omaa tarinaani, entäs jos joku loukkaantuu? Näitä olen joutunut mm. käymään läpi oman häpeäni kanssa, sillä häpeäni mielestä tekstini eivät kuulu tulla nähdyksi ja kuulluksi niin kuin ovat tapahtuneet, vaan teksti olisi hyvä värittää vain tietyillä väreillä. Suojella ympäristöäni, kanssa matkustajia. Häpeänsietokykyäni kasvatan juuri nyt kirjoittamalla tämän ääneen. Tämä on minun matkani, minun tarinani. Elämäni. Vaikeudet, vastoinkäymiset ja haastavat ihmissuhteet ovat ne, mitkä tekivät minusta sen kuka olen nyt. Tutustuin tunteisiin katkeruus, viha ja kyynisyys. Oli aikoja, kun ne yrittävät lokeroitua minuun. Onneksi viisas kehoni pelasti minut. Olen kiitollinen kaikesta tästä ja kaikista opettajista. Siitä kirjoitan, en syyllistäen. Kertomalla omaa tarinaa, uskon vahvasti myös auttavan muita. Ja tavoitteeni on blogissani olla aidosti minä, vaikkei minusta joku pitäisi.  Sillä jos minun tavoitteeni täällä on olla pidetty eikä minusta silti joku pitäisi, minulla on ongelma. Tai vähintään tulee ongelmia. Tartun siis asettamalla etusijalle aitouden.
        
      ” Experience will give you the power and confidence to BE YOU”.


Hyväksymällä oman epätäydellisyyden ja haavoittuvuuden, pystyn hyväksymään itseni sellaisena kuin olen nyt kasvanut. Pystyn olemaan Valo- Minä ja kulkemaan tuntien omanarvontunnon, omat rajat ja vastuut. Rakastamaan itseäni, elämään kaikkien tunteiden kanssa ja kaikkein tärkeintä, menemään eteenpäin! Rakentamaan tavoitteita, uskaltaa unelmoida ja sallia niiden saavuttamisen. Miten tähän kaikkeen sitten pystyin lähtemään alkuun, tulen kirjoittamaan täällä. Miten nostin omat esteeni ( häpeä, pelko, syyllisyys) itselleni näkyväksi, jotta pystyin aloittamaan opettelemaan MITEN kasvan sellaiseksi kuin olen. Miten uskallan antaa Valo- minän loistaa sellaista valoa ja energiaa kuin sen kuuluu loistaa ja on mahdollista. Tähän ei ole ollut mitään pikatietä tai pikavippiä.  Vaaditaan toistoa toisen perään, uskoa ja rohkeutta. Tahtoa. Ensimmäisten onnistumisten jälkeen syntyvä järjetön flow kasvattaa tahtoa vain mennä eteenpäin. Tämän jälkeen paluuta vanhaan ei ole. Minä tein kuitenkin itse työni, sitä ei voi kukaan puolestani tehdä. Teen yhä.

” Älä kiirehdi. Sinulla on kaikki se aika, jonka tarvitse”.

LOVE,

Kati




0

blogi
Matka tähän päivään on varmasti minulle kirjoitettu valmiiksi….

Muistoja, tunteita, iloa, surua, jälkiä ja arpia. Ja paljon muutakin. Itsensä kehittämistä, löytämistä, itsensä kanssa matkaamista. Pettymistä, eteen – ja taaksepäin menemistä. Onnistumista, oppimista, riemukkaita tunteita oivalluksista. Sairastumista, parantumista, sairastumista ja taas parantumista.

Useamman kerran olen saanut jalat alleni, tiedän henkisen vahvuuden olleen vahva. Tällä hetkellä olen useinkin ollut sen äärellä, etten minä jaksa. Henkisesti. Enkä fyysisesti. Nousta ylös. Olla miettimättä niitä, mitkä ovat minut tähän tilaan ajaneet. …..

On asioita mihin olisin voinut vaikuttaa aikaisemmin olemalla vahvempi ja viisaampi. Olemalla vähemmän välittävä. En osannut, en pystynyt. En tunnistanut omia rajoja enkä omaa vastuuta. On asioita mihin minut laitettiin kysymättä, jaksanko nousta tai selvitä. Olen kuitenkin jaksanut ymmärtää, yrittää ymmärtää vielä paremmin. Ajoittain herättelevät oireet ja tunteet eivät saaneet minua havahtumaan, ottamaan järeämpää asetta kehiin. Sisälläni oli kuitenkin koko ajan pieni liekki, mikä olisi halunnut roihahtaa tuleen. Edessä häämötti oma tuhoutuminen.

Taistelin jatkuvasti itseäni vastaan. Tällä kertaa herkkyys oli minun voimavaras, ei voimavara. Olin tilassa, mistä en päästänyt itseäni pois. En osaa, häpeän. Liekki kasvoi kasvamistaan, keräsi sytytystarvikkeita ympärilleen kasvattaen roihun voimaa. Tappaen minusta sammuttavia ominaisuuksia. Enempi ja enempi. Matkasin siis kohti tuhoutumistani. Tajusin, mutten riittävästi. Pikkuhiljaa sisälläni ei roihunnut enää pieni liekki, ei edes keskikoinen. Suuri, täynnä mustaa tulta. Tämä minä kutsun suruksi.

Tuhoutuminen. Sisäisen kauneuden ja herkkyyden. Ulkokuori peitti paljon ja toimi suurena laastarina. Mutta ei sekään loputtomasti säily, haalistuu sekin. Odotin jotain suurta merkkiä siitä, mitä nyt pitää tehdä. Vaihtaa uusi laastari? Vai peittää vanha jotenkin? Olla ilman laastaria, kaikki haavat auki ja vuotavana? Tein varmasti kaikkea mahdollista tai en ehkä tehnytkään….

Ehkä raunioituminen? Sitä toivon tässä olevan kyseessä. Koska siinä on toivoa. Siinä on uuden alun mahdollisuus. Raunioituminen on lahja. Se on tie muutokseen. Näin olen kuullut, pidän ajatuksesta tuosta. Tähänkin tarvitaan rakennuspalikat. Ja uurastaja. Valo ja aurinko. Minusta tuntuu, että sisältäni puuttuu nuo kaikki. Tai ehkä minusta puuttuukin nyt usko. Ja rakkaus. Anteeksianto. Ehkä minä en vain näe niitä? Ehkä olisi parempi matkata vähän kauemmaksi ja nähdä ne? Entä jos niitä ei olekaan siinä, kun tulen takaisin?

Kirjoitan tätä tekstiä ja luen sitä samalla selittäen itselleni, Kati nyt on aika. Opetella irtipäästämään. Et ehkä ole valmis siihen yksin, tarvitse apua. Ei saa olla liian ylpeä, apua pitää opetella pyytämään. Rauhassa, löydät avun ja vastauksia. Jospa otat tällä kertaa aikaa itsellesi, kerrankin! Nostat katseen kohti valoa, tiedät mistä sitä löytyy. Uskalla luottaa sisimpään, uskalla luottaa inhimillisyyteen. Ennen kaikkea uskalla luottaa rakastaa. Ja rakkauteen ja sen voimaan.

Anna anteeksi, ihan niin kuin annoit sille pikku Katille aikanaan. Hänelle kuka ei voinut kaikille tapahtuneille mitään. Ihan niin kuin annoit sille nuorelle Katille, kuka yritti liian varhain olla yksin aikuinen. Väliäkö sillä, oletko nyt isompi vai vanhempi. Voit silti antaa itsellesi anteeksi. Katsoa tärkeimmät mukana vietäväksi, kaiken muun voit taputella kansien väliin ja sulkea ne. Mennä eteenpäin. Älä yritä liikaa, anna joidenkin tunteiden olla. Kosketa niitä, päästä niitä lentämään hiljalleen luotasi pois. Mutta hosuen et löydä nyt mitään ratkaisua. On vain käytävä jossain pidemmällä, totuudessa mitä pakoon et enää voi juosta. Anna anteeksi, rakasta, luota, voita pelkosi ja erityisesti voita häpeäsi <3

Rakkaudella, Minä

Kiitos kun luit kirjeeni. Matkasin pitkään minusta minuun, kasvoin minuiksi itseni kanssa ja ystävystyin oman häpeäni kanssa. Kiitän menneisyyden opeistani ja oivalluksistani, ilman tätä kaikkea en olisi nyt tässä, kirjoittamassa tätä ensimmäistä blogitekstiäni omille nettisivuille. Valmentajana, yrittäjänä omassa yrityksessäni. Olla jonkun toisen matkassa mukana, hänen omassa minusta minuun kasvutarinassa.

Lähde matkalla kanssani. Ehkä saat täältä jotain itsellesikin, sinun omaan matkaasi. Ehdottomasti mennään eteenpäin, positiivisessa hengessä!

”Toinen elämä, pois annan vanhan avaimen. Toinen elämä ja oven uuden aukaisen”. Olli Lindholm, Toinen elämä – albumista Mitä jos mä rakastan

Ihanaa Naistenpäivää kaikki naiset <3 ollaan yhdessä rohkeita ja ihania naisia, toisia kannustaen ja kehuen!
P.S kurkkaa myös nettisivujen sisältö, kiitos!
0